Raskain osuus takanapäin

Eilen kuljimme Patin kanssa Villafranca del Bierzosta O'Cebreiroon maisemareittiä pitkin. Matkalla ylitimme Alto Pradela vuoren, tulimme alas ja kiipesimme taas O'Cebreirolle. Matkaa oli 30 km, mutta huomioiden 1200 m:n nousut, se vastasi 36 km:n kävelyä. Tänään taas laskeuduttiin 1330 m:stä 670 m:iin.

Viime yö meni huonosti. Uni jäi vähiin. Isossa huoneessa, tahtoo olla monenlaista häiriötekijää. Lisäksi eilinen taival taisi olla niin vaativa, että syke oli korkealla vielä yölläkin. Jalatkin tuntuivat tarvitsevan lepoa. Niinpä jäin 21 km:n vaelluksen jälkeen Tricastelaan. Nyt halusin ensi kerran ylellisyyttä ja otin oman huoneen. Saan nauttia nukkumisesta kahden lakanan välissä, omasta WC:stä suihkun kera, pyyheliinoista, eikä kukaan kuorsaa vieressä tai köhi. Huoneen hinta oli 35 €.

Patin kanssa vaeltaminen loppui tänne Triacastelaan. Hän jatkoi eteenpäin kiiruhtaakseen lauantaiaamupäiväksi Santiagoon vaimoaan vastaan, joka tulee Irlannista juhlimaan miehensä suoritusta. Patin kanssa vaellus kävi erittäin hyvin yksiin. Ymmärsin päivä päivältä paremmin hänen aksenttiaan ja hän oppi suomalaisen tapoja, että voi kulkea pitkäänkin puhumatta joutavia. Juttelimme matkalla syvällisiä ja vähemmän syvällisistä asioista. Muutamia kertoja kävimme yhdessä messussa ja joka ilta syömässä ravintolassa pyhiinvaeltajan illallismenun, Menu del Peregrino. Varmaan johtui ruokavaliosta, että jouduin ihmettelemään, miten jollain voi olla päivästä toiseen jatkuva kaasuntuotanto, josta hän häpeilemättä antoi merkkejä.

Matkaa Santiago de Compostelaan on jäljellä vain134 km. Luulen, että pääsen perille lauantai-illaksi, jos matkan teossa ei tule ongelmia. Korkeimpien vuorten ylitykset ovat nyt takanapäin, mutta jäljellä on vielä vaativiakin nousuja ja laskuja.

Olen laatimastani aikataulusta 3 päivää edellä. Mahdollisesti jatkan vaellustani Santiagon jälkeen Finisterraan, eli maan loppuun. Hyvin monet nimittäin jatkavat vaellustaan sinne päästyään ensin Santiagoon. Keskiajalla varmaan mentiin Finisterraan ihmettelemään, että kuinkahan pitkälle voi purjehtia, ennenkuin tipahtaa pannukakkumaapallon reunan yli.

Virkistymässä kokiksen avulla.

Lehmät pitämässä siestaa.

Aamu-usva kiipeämässä vuorta ylöspäin.

Kanat piristämässä vaellustamme.

Yhteinen vaellus päättyi Patin lähtiessä jatkamaan eteenpäin.

Jouko Tyyrin muistolle

Tulin perjantaina 9.5. Ponteferradan San Nicholas de Flue hostelliin. Olin päättänyt jo viime kesänä, että yöpyisin siinä paikassa. Kirjailija, kolumnisti ja Kekkosen aikainen kulttuuriministeri Jouko Tyyri kuoli tässä hostellissa kesken pyhiinvaelluksensa. Kun tulin hänen muistolleen pystytellylle muistomerkille, en voinut kuin hämmästyä. Oliko tämäkin sattuma, että tulin hostelliin hänen 13-vuotiskuolinpäivänään. Tyyri kuoli 9.5.2001. En tiennyt hänen kuolinpäiväänsä. Tämäkin "sattuma" on merkki siitä, että minua johdatetaan vahvasti tällä vaelluksella, ja että tällä kaikella on jokin merkittävä tarkoitus. Kaupungilla käydessäni poimin ruusun ja asetin sen hänen muistomerkilleen.

Pitkästä aikaa tapasin suomalaisen vaeltajan. Helsinkiläinen Petteri majoittui samaan hostelliin. Jo edellisenä iltana söimme illallista Foncebadonissa samassa pöydässä. Oli kiva puhua välillä suomeakin.

Jouko Tyyrin matka Santiago de Compostelaan jäi kesken.

Tyyri kuoli 9.5.2001

Suomalaiset Petteri ja Topi.

Bierzon alueen viinipeltoja.

Mitä Cruz de Ferrolle heittämäni kivi sisälsi?

Pyhiinvaeltajat tuovat perinteisesti mukanaan kotimaastaan kiven, jonka he heittävät Cruz de Ferron, eli rautaristin juurelle. Kivet kantavat mitä erilaisimpia sisältöjä. Kun viime kesänä hain kiven syntymäkotini pellolta, ajattelin, että se sisältäisi lapsena koettua häpeää äidin sairastumisesta ja pelkoa sen uusiutumisesta, nuorena koettua alemmuudentunnetta, läpi elämän vaivannutta sosiaalista jännittämistä ja erilaisia syyllisyyden ja pettymyksen tunteita. Ajattelin, että saisin symbolisesti heittää ne kaikki taakseni ja lopullisesti niistä vapautua.

Kuitenkin, mitä pitemmälle vaellukseni eteni, sen epäselvemmäksi kiven sisältö alkoi muuttua. Viimein torstaina, 8.5. minulle tuli varmuus. Kivi sisälsi kiitollisuuden koko elämäni sisällöstä, kaikista myötä- ja vastoinkäymisistä, ilon ja murheen aiheista, perheestäni ja ystävistä. Minulle tuli eläväksi virsi: Kiitos sulle Jumalani armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea...

Kaikkea sitä, mitä elämässäni olen kokenut, on tarvittu siihen, mitä nyt olen. Olen onnellinen. Siksi heittäessäni eilen kiven rautaristin juurelle, se sisälsi pelkkää kiitosta Herralleni.

Cruz de Ferro on 1500 m:n korkeudessa. Sieltä alastullessani 600 m:iin sain ihastella koko matkan valtavan ylenpalttisen tuhlailevaa väriloistoa kaikkialla vuoriston rinteillä. En olisi unelmissanikaan voinut kuvitella moisen olevan mahdollista. Sanat eivät riitä kertomaan.

Tässä lähtee kiitollisuuden kivi ristin juurelle, vaikka ristiä ei kuvassa näykään. 

Vuori tässä kohtaa keltaisenaan.

Lumihuippuisia vuoria taustalla

Valkoisia kukkia. Lisäksi paikoin näin sinisiä, violettisia, keltaisia ja punaisia kukkapeltoja.

Miehen kunnian palautus

Kuljin tänään Puente de Orbigon läpi. Kaupunki on kuuluisa siitä, että vuonna 1434 aatelinen ritari Don Suero de Quinones sai rukkaset kosittuaan kaunista neitoa. Tästä suuttuneena hän heitti haasteen, että taistelee jokaista urhoa vastaan, joka yrittää ylittää kaupungin sillan. Ritarit kaikkialta Euroopasta ottivat haasteen vastaan. Ritari puolusti siltaa menestyksekkäästi kuukauden ajan, kunnes oli voittanut 300 kaksintaistelua. Sen jälkeen hän uskollisten toveriensa kanssa eteni Santiago de Compostelaan kiittääkseen siitä, että oli vapautunut rakkautensa kahleista ja että oli myös palauttanut miehisen kunniansa.

Puente de Orbigon kuuluisa silta.

Auringon nousu 7.5.

Ruusuja sinulle lukijani.

Kiitokset kommenteista, tuesta ja mielenkiinnosta

Siskon poikani Kari kyseli, haittaako pyhiinvaelluksen tunnelmaa blogin kirjoittaminen ja Facebookin päivittäminen. Alkuun ajattelinkin, että mitä sitä tulikaan luvattua. Nyt tuntuu hyvältä, että saan jakaa tunteitani ja ajatuksiani teidän kanssanne. Olen erittäin iloinen, että monet ovat olleet henkisesti mukana ja antaneet kommenttejaan ja viestejä.

Tämä blogi vaatii, että vastataan nimellä. Siksi, jos haluat kommentoida, blogger kysyy, mitä tiliä käytät. Jos olet gmailin käyttäjä, voit ilmoittaa sen tiliksi. Tilillä ei siis tarkoiteta, että sinulta veloitettaisiin jotain. Voit myös kommentoida Facebookin kautta. Haku: Toivo Halonen. En kuitenkaan lupaa vastata kaikkiin kommenteihin ajan puutteen vuoksi, mutta luen ne kaikki kiitollisin mielin.

Majoituin siis eilen benediktiläisluostarin ylläpitämään Albergueen. Illalla oli luostarin kirkossa iltahartaus ja pyhiinvaeltajien siunaaminen. Ennen sitä pihamaalla lauloi ja soitti gospellauluja erittäin hyväääninen vaeltaja. Näitä tilanteita tulee vastaan silloin tällöin yllättäen. Hartaustilaisuudesta en ymmärtänyt mitään, mutta uskon, että toistakymmenen nunnan läsnäollessa saatu siunaus kantaa taas eteenpäin.

Illan aikana yksi varvas, jossa on ollut muutaman päivän ajan rakko, äityi tulehtuneena pahaksi ja häiritsi nukkumista. Ajattelin, että menen aamulla lääkäriin. Yön jälkeen varvas tuntui kuitenkin paremmalta ja lähdin liikkeelle. Sain myös hyviä hoito-ohjeita Tatjanalta, joten apteekin kautta matka jatkui 22 km:n verran. Täällä Mazarifessa hostellin vastaanottoapulainen lupasi hoitaa varvasta hyväksi tulleella kokemuksellaan.

Kuljin tänään maisemareittiä, Pat sen sijaan kulkee lyhyempää tienvarsireittiä. Reitit yhtyvät Astorgassa, jossa huomisiltana mahdollisesti tavataan. Tuntui jälleen hyvältä kulkea yksin ja ajatella omia ajatuksiani, pysähtyä milloin siltä tuntuu ja laulella välillä. Mutta hyvältä tuntuu myös kulkea Patin kanssa. Ajatukset käyvät hyvin yksiin. Parasta on siis, että välillä kuljen yksin ja välillä toisen kanssa. Tässä vastausta Karin toiseen kysymykseen.

Hobittien asumuksia näkyy paikkapaikoin. Tosiasiassa lienevät viinikellareita.

Kolmantena pöydän päässä Tatjana, jolta sain hyviä vinkkeja varpaan hoitoon.

Tässä teille kiitokseksi tienvarsikukkia.

Tässä lisää kiitoskukkia.

Mazarifen tosihieno mosaiikkitaulu tulijalle.

Sattumiako?

Tänään maanantaina vaelluksemme päätyi Leonin provinssin pääkaupunkiin Leoniin, jossa on 130 000 asukasta. Täällä tosin se merkitsee paljon tiheämmin asuttua keskustaa, kuin mihin Suomessa on totuttu vastaavan suuruisissa kaupungeissa. Kaupungin kategraali on selvästi pienempi kuin Burgosissa, mutta silti mahtava. Majapaikkamme on Benediktiiniläisluostarin ylläpitämä.

Matkallamme saimme jälleen kokea pari "yhteensattumaa", joita täällä tuon tuostakin näyttää tapahtuvan. Eräässä paikassa näimme vanhemman naisen istuvan lepäämässä. Tunnistin hänet ruotsalaiseksi hatussa olleen Ruotsin lipun perusteella. Hän kertoi, ettei ollut nähnyt yhtään ruotsalaista lähes 500 km:n vaelluksen aikana. Sanoin, että olimme nähneet ruotsalaisen Tatjanan eilen. Samassa näin 100 m:n päässä Tatjanan olevan tulossa ja sain sanoa, että sielläpä hän onkin.

Vähän sen jälkeen, Pat sanoi, ettei ollut nähnyt saksalaista Mikeä moneen päivään. Eipä mennyt kuin 10 minuuttia, kun Mike ilmestyi erästä hautausmaata kuvaamasta. Voiko näitä tapauksia sanoa sattumiksi?

Topi, Mike ja Pat.

Leonin katedraali.

Persoonallisen Caminon Elviksen baarissa

Tänään vaelsimme Hermanillos de la Calzadasta Mansilla de las Mulasiin (24.5 km) suurimmaksi osaksi roomalaisten rakentamaa tietä. Keisari Augustuksen tiedetään kulkeneen tästä, mutta sitä hän ei tehnyt varmaankaan jalkaisin. Tätä pitkästyttävämpää reittiä Caminolla tuskin on; 17 km tasaista, suoraa, asumatonta hiekkatietä. Koko tämän vaelluksen aikana kohtasimme vain 3 vaeltajaa. Tosin näimme jäniksen ja useita lintuja huonosti kasvavia peltoja ja viljelemättömiä puuttomia alueita sisältävällä matkallamme.

Sitten meno muuttui, kun tulimme Reliogosin kylän baariin kahville. Omistaja oli varsinainen elämys. Koko baari oli sisältä ja ulkoa täynnä asiakkaiden tussikirjoituksia, lippuja ja vaakunoita, sekä lehtileikkeitä. Niissä kerrottiin, että hän on Caminon Elvis. Mies soitti kovaäänisesti 60-70-luvun musiikkia, mm CCR:n kappaleita ja tanssi ja lauloi kahvia laittaessaan. Kaikki toimet olivat varsinaista teatteria. En voinut kuin nauraa ja äimistellä moista touhua.

Kun siinä terassilla istuttiin kahvia juoden ja ihmeteltiin Patin ja ruotsalaisen Tatjanan kanssa, niin kukas tulla tupsahti pöytäämme: John Brierley, opaskirjani kirjoittaja. Hänkin on ihmemies, muisti nimeni vielä 2 pv sen jälkeen, kun olin sen hänelle kertonut edellisen kerran tavattuamme. Kun sitä ihmettelin, niin hän sanoi omaavansa valokuvamuistin. Eka kerralla, kun esittäydyin, hän sormellaan piirsi pöydänpintaan nimeni kirjain kirjaimelta. Sen jälkeen hän muistaa nimen. Olisipa minullakin sellainen lahja.

Tämä Mansilla on viehättävä ja viihtyisä pikkukaupunki, jonka kunnallista majataloa hoitaa erittäin ystävällinen Laura vapaaehtoisten avustamana. Yöpyminen maksaa vain 5 euroa ja siihen väsynyt vaeltaja sai vielä oluen, kun Laura ei voinut hyväksyä, että minä join vettä voileivän kanssa. Tässä joutuu ihmettelemään, miten rakkaudellisesti jotkin henkilöt palvelevat pyhiinvaeltajia.

Carrios de los Condesin nunnien ylläpitämässä majapaikassa pidetty tutustumishetki. (En saa kuvaa käännettyä puhelimella)

Mesetan loppumattomilta tuntuvia peltoja.

Mansillan Albergue, jossa ystävällinen Laura tiiminsä kanssa palvelee.