Viimeinkin kuntoni kohentui niin paljon, että uskaltauduin torstaina matkustamaan Finisterre/Fisterraan. Bussilla sinne pääsi 2.5 tunnissa, jalkaisin olisi mennyt 3 päivää ja vastaavasti olisi saanut enemmän elämyksiäkin.
Sunnuntaista saakka oli ollut sateista, mutta matkalla tunnin ajan taivas oli aivan kirkas. Silloin elättelin toivetta, että saisin kokea sen kummajaisen, kun aurinko tipahtaa pannukakun reunan yli. Keskiaikanahan ajateltiin, että maa on kuin pannukakku ja siellä, minne aurinko laskee, maailma loppuu. Maankamara, siitä paikkakunnan nimi, loppui Finisterressa, paikallisesti Fisterra. Se taitaa olla Espanjan läntisin paikka.
Sää kuitenkin muuttui pilviseksi ja sateiseksi, joten näkyvyys Fisterran majakalta oli pettymyksekseni huono ja sain unohtaa auringon vajoamisen seuraamisen. Mieleeni muistui, että suunnilleen samanlaisesta pilvisateisesta säästä saimme nauttia tuttavaperheen kanssa, kun kävimme taannoin Norjassa Nordkapissa.
Fisterrassa näin jälleen tuttuja. Majakalla tuli vastaani Troy, joka kertoi poltattaneensa siellä T-paitansa, sukkansa ja sotilastoverinsa valokuvan. Toveri oli kuollut Afganistanissa ja se saattoi olla pääasiallisin syy, miksi Troy oli vaellukselle lähtenyt. Tavaroiden polttaminen Fisterrassa on yleinen rituaali, josta en ollut tietoinen.
Kävellessäni kohti kaupunkia vastaani tuli Marie, jolle olin antanut Compeed-laastarin yli 800 km aiemmin. Hän halasi minua ja sanoi muistavansa (rukouksin?) minua. Kaupungissa tapasin ruotsalaisen opiskelijan Elisen, jonka kanssa jonkin aikaa juttelin ohittaessani hänet 10 päivää aiemmin. Elise oli nyt myös majoittunut samaan albergueen, johon minäkin. Lopuksi tänä aamuna Mike tuli bussipysäkille minua hyvästelemään. Olimme tulleet 900 km aiemmin 16.4 St. Jean Pied de Portiin samaan albergueen ja silloin tällöin kohdanneet vaelluksen aikana. Patin ja hänen vaimonsa näin viimeisen kerran keskiviikkona. Meillä on molemminpuoliset vierailukutsut voimassa.
Tänä päivänä palattuani Santiagoon, satoi niin paljon, että tulin housunlahkeet märkänä majapaikkaani. Onneksi oli vaihtohousut. Loppuillan ohjelmassa on minulle se matkan vaikein osuus: matkamuistojen ostaminen. Kaupat ovat pullollaan täynnä kaikkea krääsää, jota kukaan ei tosiasiassa tarvitse. Minulle matkamuistoksi riittää pyhiinvaeltajan simpukka, jonka sain St. Jean Pied de Portissa ilmoittautuessani pyhiinvaeltajaksi ja toinen, joka lahjoitettiin Foncebadonin majapaikassa 2 km ennen rautaristiä Cruz de Ferro. Lisäksi ostan Caminosta kertovan kuvakirjan.
Huomisaamuna lähden paluumatkalle Madridin, Kööpenhaminan ja Helsingin kautta Kuopioon. Oman kullan luona olen (jHs) sunnuntaina iltapäivällä. Kotona kirjoitan vielä blogiin, mitä pyhiinvaelluksesta jäi tärkeimpinä asioina mieleen. Jo tässä vaiheessa voin sanoa, etten tule koskaan katumaan tätä matkaa ja kaikkea sitä, mitä olen nähnyt ja kokenut.
Santiagossa ja maanantaina kotona jHs. Siunausta kotimatkallesi
VastaaPoista