Pyhiinvaeltajat tuovat perinteisesti mukanaan kotimaastaan kiven, jonka he heittävät Cruz de Ferron, eli rautaristin juurelle. Kivet kantavat mitä erilaisimpia sisältöjä. Kun viime kesänä hain kiven syntymäkotini pellolta, ajattelin, että se sisältäisi lapsena koettua häpeää äidin sairastumisesta ja pelkoa sen uusiutumisesta, nuorena koettua alemmuudentunnetta, läpi elämän vaivannutta sosiaalista jännittämistä ja erilaisia syyllisyyden ja pettymyksen tunteita. Ajattelin, että saisin symbolisesti heittää ne kaikki taakseni ja lopullisesti niistä vapautua.
Kuitenkin, mitä pitemmälle vaellukseni eteni, sen epäselvemmäksi kiven sisältö alkoi muuttua. Viimein torstaina, 8.5. minulle tuli varmuus. Kivi sisälsi kiitollisuuden koko elämäni sisällöstä, kaikista myötä- ja vastoinkäymisistä, ilon ja murheen aiheista, perheestäni ja ystävistä. Minulle tuli eläväksi virsi: Kiitos sulle Jumalani armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea...
Kaikkea sitä, mitä elämässäni olen kokenut, on tarvittu siihen, mitä nyt olen. Olen onnellinen. Siksi heittäessäni eilen kiven rautaristin juurelle, se sisälsi pelkkää kiitosta Herralleni.
Cruz de Ferro on 1500 m:n korkeudessa. Sieltä alastullessani 600 m:iin sain ihastella koko matkan valtavan ylenpalttisen tuhlailevaa väriloistoa kaikkialla vuoriston rinteillä. En olisi unelmissanikaan voinut kuvitella moisen olevan mahdollista. Sanat eivät riitä kertomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti