Kannattiko lähteä?

Saavuin kotiin sunnuntai-iltapäivällä matkasta väsyneenä ja ehkä vielä toipilaanakin vatsataudin jälkeen. Olin ollut onnellinen toteuttaessani pitkäaikaista unelmaani vaeltaa kohti Santiago de Compostelaa. Kuitenkin niin kuin laulussa sanotaan: ”On ihmeen hyvä tulla kotiin”. Puolisoni Ulla oli minua vastassa lentoasemalla ja kotiin saavuttuani tarjoili mitä mahtavimman kotimaisen aterian: lihapyöryköitä, kalakukkoa, Brita-torttua, marjapiirasta… nam, nam! ”Muu maa mustikka, kotimaa mansikka”!

Kuten olin ennakoinutkin, näin kuinka kevät kukoisti Pohjois-Espanjan ylängöillä, välillä palattiin vuoristossa alkukevääseen ja kun laskeuduttiin alemmas, kevät eteni harppauksin muutamassa tunnissa. Milloinkaan en ole nähnyt vastaavaa väriloistoa, mitä näin vuoristoalueilla. Näin myös, kuinka köyhillä alueilla elettiin kuin Suomessa 50-60 luvuilla ja kylät olivat autioita, kun taas Riojan viininviljelyalueilla vauraus kukoisti. Pienimmissäkin kylissä oli kirkko, suurimpien kaupunkien katedraalit olivat uskomattoman koristeltuja sisältä ja ulkoa. Erilaisia monumentteja, patsaita ja ristejä kohtasin tuon tuostakin. Kaikkialla oli havaittavissa, kuinka suuri merkitys uskonnolla on ollut Espanjassa. 

Paikalliset asukkaat olivat yleensä erittäin ystävällisiä, toivottivat pyhiinvaeltajalle Buen Camino (hyvää Tietä) ja neuvoivat heti oikeaan suuntaan, jos olimme harhautumassa. Vapaaehtoiset tekivät pyyteettömästi työtä hyvinvointimme eteen majataloissa. Mikä erityisesti hämmästytti, oli pyhiinvaeltajien toinen toistaan kohtaan osoittama huolenpito. Jos jollakin oli terveysongelmia, aina oli paikalla joku, joka tahtoi auttaa. Ihmiset puhuivat myös avoimesti niistä syistä, miksi he olivat tulleet Caminolle. Tutustuin matkan aikana kymmeniin fantastisiin ihmisiin, joista jäi hyvä muisto mieleeni. 

Kun vaelsin reilun kuukauden, minulla oli mahdollisuus myös sisäiseen hiljentymiseen, rauhoittumiseen ja pohdintoihin. Päällimmäiseksi jäi kiitollisuuden tunne kaikesta siitä, mitä elämässäni olen kokenut. Minulle tuli myös luja luottamus siihen, että Jumala pitää minusta hyvää huolta ja tietää joka hetki, missä olen. Hän on ajoituksen mestari ja yllättää järjestelemällä puolestani asioita. Tarvitsin lapsenkaltaiset silmät ymmärtääkseni sen.

Lähtisinkö uudelleen? Monet lähtevät - uudestaan ja uudestaan samalle vaellukselle, mikä kertoo, että Camino kutsuu lähtemään ja on valmis antamaan sisimpään jotain syvällistä, mitä muualla ei voi kokea. Minä olen onnellinen, että sain tämän mahdollisuuden. Vielä en tiedä, tuleeko tämä toistumaan kohdallani, mutta suosittelen jokaista lähtemään, jolla kipinä on syttynyt. Et tarvitse vaeltaa 800 km:ia, mutta älä tyydy vaeltamaan pelkästään Sarriasta Santiagoon, sillä silloin menetät jotain oleellista.

Paluu arkeen tapahtui äkkiä. Olin maanantaiaamuna vuoteessani, kun rakennusprojektimme valvoja soitti klo 8.10 ja kysyi, missä vaiheessa mökinrakennushankkeemme alkaminen on. Sanoin, että ensi viikonlopun tienoissa kaivinkoneen pitäisi tulla sovitusti. Soitin kuitenkin heti perään kaivinkoneen kuljettajalle varmistaakseni asiaa ja hän sanoi, että kokoilee tässä tavaroitaan ja on tunnin päästä aloittamassa työt mökkitontillamme. Rakennusporukat olivat tietämättäni nopeuttaneet aikataulua. Vajaa kaksi tuntia myöhemmin olin tontilla ja siellä työt olivat jo kovasti käynnissä ja ensimmäinen sorakuorma tullut. Mikäli valvoja ei olisi soittanut, olisin ihan rauhassa heräillyt uuteen päivään. Sen sijaan rakentajat olisivat ihmetelleet, että missä isäntä oikein on. Laittoiko ajoituksen mestari soittamaan valvojan niin aikaisin maanantaiaamuna?

Kiitos teille hyvät lukijat hämmästyttävästä mielenkiinnosta. Olin yllättynyt, että tilaston mukaan blogiani on käyty katselemassa kaikkiaan 4423 kertaa, mikä on keskimäärin yli 100 katselua/vrk. Jospa olen saanut kirjoittamisillani vahvistaa jonkun kutsua lähteä Caminolle.

Oma koti kullan kallis! Kesä on tullut Suomeen poissa ollessani. Näkymä keittiön ikkunasta.

Paluu arkeen maanantaina. Eipä pitkään fiilistelty.

Maailman loppu (Finisterre) nähty

Viimeinkin kuntoni kohentui niin paljon, että uskaltauduin torstaina matkustamaan Finisterre/Fisterraan. Bussilla sinne pääsi 2.5 tunnissa, jalkaisin olisi mennyt 3 päivää ja vastaavasti olisi saanut enemmän elämyksiäkin.

Sunnuntaista saakka oli ollut sateista, mutta matkalla tunnin ajan taivas oli aivan kirkas. Silloin elättelin toivetta, että saisin kokea sen kummajaisen, kun aurinko tipahtaa pannukakun reunan yli. Keskiaikanahan ajateltiin, että maa on kuin pannukakku ja siellä, minne aurinko laskee, maailma loppuu. Maankamara, siitä paikkakunnan nimi, loppui Finisterressa, paikallisesti Fisterra. Se taitaa olla Espanjan läntisin paikka.

Sää kuitenkin muuttui pilviseksi ja sateiseksi, joten näkyvyys Fisterran majakalta oli pettymyksekseni huono ja sain unohtaa auringon vajoamisen seuraamisen. Mieleeni muistui, että suunnilleen samanlaisesta pilvisateisesta säästä saimme nauttia tuttavaperheen kanssa, kun kävimme taannoin Norjassa Nordkapissa.

Fisterrassa näin jälleen tuttuja. Majakalla tuli vastaani Troy, joka kertoi poltattaneensa siellä T-paitansa, sukkansa ja sotilastoverinsa valokuvan. Toveri oli kuollut Afganistanissa ja se saattoi olla pääasiallisin syy, miksi Troy oli vaellukselle lähtenyt. Tavaroiden polttaminen Fisterrassa on yleinen rituaali, josta en ollut tietoinen.

Kävellessäni kohti kaupunkia vastaani tuli Marie, jolle olin antanut Compeed-laastarin yli 800 km aiemmin. Hän halasi minua ja sanoi muistavansa (rukouksin?) minua. Kaupungissa tapasin ruotsalaisen opiskelijan Elisen, jonka kanssa jonkin aikaa juttelin ohittaessani hänet 10 päivää aiemmin. Elise oli nyt myös majoittunut samaan albergueen, johon minäkin. Lopuksi tänä aamuna Mike tuli bussipysäkille minua hyvästelemään. Olimme tulleet 900 km aiemmin 16.4 St. Jean Pied de Portiin samaan albergueen ja silloin tällöin kohdanneet vaelluksen aikana. Patin ja hänen vaimonsa näin viimeisen kerran keskiviikkona. Meillä on molemminpuoliset vierailukutsut voimassa.

Tänä päivänä palattuani Santiagoon, satoi niin paljon, että tulin housunlahkeet märkänä majapaikkaani. Onneksi oli vaihtohousut. Loppuillan ohjelmassa on minulle se matkan vaikein osuus: matkamuistojen ostaminen. Kaupat ovat pullollaan täynnä kaikkea krääsää, jota kukaan ei tosiasiassa tarvitse. Minulle matkamuistoksi riittää pyhiinvaeltajan simpukka, jonka sain St. Jean Pied de Portissa ilmoittautuessani pyhiinvaeltajaksi ja toinen, joka lahjoitettiin Foncebadonin majapaikassa 2 km ennen rautaristiä Cruz de Ferro. Lisäksi ostan Caminosta kertovan kuvakirjan.

Huomisaamuna lähden paluumatkalle Madridin, Kööpenhaminan ja Helsingin kautta Kuopioon. Oman kullan luona olen (jHs) sunnuntaina iltapäivällä. Kotona kirjoitan vielä blogiin, mitä pyhiinvaelluksesta jäi tärkeimpinä asioina mieleen. Jo tässä vaiheessa voin sanoa, etten tule koskaan katumaan tätä matkaa ja kaikkea sitä, mitä olen nähnyt ja kokenut.

Aava tuntematon ulappa edessä, jonne aurinko uppoaa.

Fisterran majakka.

Mahtavat näkymät viimeisen majapaikan kattoikkunasta.

Huoneeni sisältä.

Vatsataudin kourissa

Santiago de Compostelassa vietetty aika ei ole mennyt suunnitellusti.  Lauantaiyönä alkanut vatsatauti ei ota hellittääkseen. Niinpä jokaisen päivän tärkeimmäksi asiaksi on tullut varautua vessaan menoon kiireellä, ettei housut tahriinnu. Kuume alkaa jo olla ohi, mutta ruuan syönti ei vielä käy. Tuleepa näin  toteutettua paastoakin, vaikkakaan ei vapaaehtoisesti. Vettä pitäisi juoda, mutta se taitaa tulla muutaman minuutin päästä toisesta päästä ulos. Onneksi tauti ei iskenyt kesken vaelluksen. Ihme sinänsä, kun hyvät tavat käsien pesustä tai desinfioinnista ennen ruokailua eivät näissä oloissa päässeet toteutumaan.

Vaelluksen Finisterreen olen jo hylännyt. En ole siitä pahoillani, koska saavutin jo tavoitteeni vaeltaa St. Jean Pied de Portista Santiago de Compostelaan. Jos kuntoudun, matkustan Finisterreen torstaina bussilla ja kävelen siellä maisemia ihastellen. Se hyvä puoli tästä sairastelusta on ollut, että ei ole tarvinnut sateessa talsia. Nimittäin maanantaista alkaen sää on ollut viileää ja sateista. Lentoni Suomeen lähtee vasta la 24.5, joten tässä on vielä muutamia päiviä jäljellä säätilan muuttua.

Perillä Santiago de Compostelassa

Lähdimme vaeltamaan lauantaiaamuna otsalampun valossa jo klo 6 aikaan. Huoneessa oli jälleen lahjakas kuorsaaja, joka jäi jatkamaan uniaan, mutta suuri osa huoneessa majoittuneista heräsi jo klo 5 aikaan ja valmistautui liikkeelle. Patin ja minun seuraan liittyi saksalainen Mike, joka oli vaeltanut samaa vauhtia St. Jean Pied de Portista lähtien.

Mieleni oli hieman hämmentynyt. En tuntenut suurta riemua perillepääsemisestä, kuten jotkin vaeltajista näyttivät kokevan. Minulle Caminolla vaeltaminen, tapahtumat, kohtaamiset ja ajatukset, joista olen kertonut blogissani olivat kuitenkin se suurempi juttu kuin perillepääseminen.

Katedraali näkyi jo kaukaa, eikä enää tarvinnut seurata keltaisia ohjausnuolia ja simpukan kuvia. Sen eteen meitä tuli vastaanottamaan irlantilainen Siobhan, jota tapasimme päivittäin alkumatkasta, mutta joka rakkojen vuoksi meni jonkin välin bussilla ja oli tullut perille päivää aiemmin.

Menimme vastaanottamaan Compostelamme, eli todistuksen siitä, että olimme suorittaneet vähintään 100 km:n pyhiinvaelluksen. Ylitimme vaaditun matkan 8 kertaisesti ja saimme taatusti täydellisemmän kokemuksen kuin vähimmäisvaatimukset täyttänyt.

Sen jälkeen vein rinkan lähellä olevaan albergueen ja palasin tutustumaan katedraaliin. Tietysti täytyi kiertää pyhiinvaeltajille tärkeät kohteet katedraalissa ja osallistuin klo 18 messuun. Sen jälkeen söin illallisen Patin ja hänen vaimonsa Carmelin kanssa. Mitään suuria juhlia ei siten vietetty. Katuvarren terassilla ja kaduilla tapasin Troyn, Danielin, Waltherin, Marien, Gilbertin ja muita vaelluksen aikana tutuksi tulleita. Asiaan kuului, että onnittelimme toisiamme halauksin.

Yöllä minulla oli vatsavaivoja, niin että piti käydä oksentamassa. Liekö ollut syynä, ettei vatsa sietänyt turhan suurta ja punaiseksi jäänyttä pihviä? Ruokailussakin pitäisi säilyttää kohtuus, eikä syödä välttämättä lautasta tyhjäksi, kuten kotona opetettiin. Niinpä tämä päivä sujuu lähes paaston merkeissä ja lepäillessä vaatimattomassa hotellissa, jonne aamupäivällä siirsin tavarani.

Merkittävin tämän tapahtuma oli ilman muuta klo 12 messuun osallistuminen. Katedraali oli tupaten täynnä väkeä ja onnistuin saamaan istuinpaikan pyytämällä tiivistämään. Messun alussa kerrottiin, minkämaalaisia ja mistäkin lähtöpaikasta aloittaneita pyhiinvaeltajia oli eilen päässyt perille. En ymmärrä espanjaa, mutta olin kuulevinani, että siellä mainittiin myös yksi St. Jean Pied de Portista aloittanut suomalainen.

Kuoro lauloi erittäin kauniisti ja se varmaan kosketti niin paljon, että ehtoollisen jälkeen kyyneleet tulivat silmiini alkaessani ymmärtää, kuinka onnellinen olenkaan ollut vaellukseni aikana ja siitä, että olin saanut vietyä sen loppuun.

Messun loppuhuipennus oli, kun keskikupolista narun varassa riippunut valtavan suuri suitsutusastia sytytettiin ja pantiin heilumaan valtavassa kaaressa. Olin sijoittunut siten, että pääsin näkemään koko komeuden täydessä laajuudessaan. Tämä kuuluisa perinne johtuu siitä, että keskiaikana pyhiinvaeltajat haisivat niin pahalta tultuaan Santiago de Compostelaan, että täytyi keksiä jokin keino, että vaeltajat ja papit pärjäisivät pyörtymättä hirveässä hajussa.

Tänä iltana tapaan vielä Patin ja Carmelin ja annan Patille muistoksi ja hänen huomisen 59-vuotissyntymäpäivänsä lahjaksi kirjan, jossa kuvin ja sanoin kerrotaan tärkeimmät kohteet ja alueet, joiden kautta kuljettiin. Illalla valmistelen jäähdyttelyvaellusta Finisterre/Fisterraan. Matkaa sillekin kertyy ainakin 89 km. Nyt vielä klo 19 aikaan voin pahoin, joten katson aamulla, pidänkö vielä toisen lepopäivän.

Monte del Gozon huipun patsaan luota Santiago de Compostela alkoi jo häämöttää.

Pat ja Topi kaupungin rajalla

d

800 km:n vaellus on päättynyt Santiago de Compostelan katedraalille.

Siobhen, Topi, Mike and Pat.

Todistus, Compostela.

Suitsutusastia heiluu tuottaen hyvää tuoksua katedraaliin.

Santiago de Compostelan katedraali.

Kansantanssia kadulla.

Maali häämöttää!

Olen nyt O Pedrouzossa 20 km:n päässä Santiagosta. Huomenna (jHs) puolen päivän maissa pitäisin olla maalissa, Santiago de Compostelan katedraalissa. On vielä vaikeaa kuvitella, miltä se hetki tuntuu. Kerron aikanaan.

Olen Patin kanssa kysellyt pyhiinvaeltajilta illallispöydissä, miksi he ovat tulleet Caminolle. Syitä on lukuisia: jokin haluaa nähdä luontoa ja tutustua täkäläiseen kulttuuriin ja ihmisten tapaan elää. Jollekin tämä on haaste, josta tulee suoriutua. Joku ei tiedä, miksi on tullut tänne, mutta Camino on kutsunut. Joku on tullut tänne, kun tyttöystävä haluaa vaeltaa. Toinen on täällä siksi, että on tullut avioero tai pitkäaikainen suhde katkennut. Monille tämä on ollut pitkän ajan unelma, joka nyt on toteutumassa.

Olen kuullut, kuinka tänne on tultu siksi, että ystävä on kuollut vastikään ja se panee ajattelemaan tai siksi, että ystävä tai perheenjäsen on sairastunut vakavasti. Erään pöytäkeskustelun jälkeen kanssani tuli juttelemaan äiti, joka oli menettänyt 2 kk aiemmin 19 vuotiaan tyttärensä, joka oli ollut hänelle elämässä numero 1. Täältä hän tuli hakemaan lohdutusta miehensä kanssa ja kyselemään onko tällä tragedialla jokin tarkoitus. Hän kertoi kokeneensa lohdutusta pöytäkeskustelun perusteella, että jokaisen rukoukset kuullaan.

Monilla on elämänsä vaiheessa suuria muutoksia: opiskelu päättynyt, jäänyt työttömäksi, kyllästynyt nykyiseen työhönsä, etsii muutosta työelämäänsä tai on juuri jäänyt eläkkeelle, kuten minäkin. Kaikki me haluamme etsiä vastausta, mitä jatkossa.

Monen unelma pääsemiseksi perille on kariutunut. Terveys on pettänyt ja on pitänyt palata kotiin kesken matkan. Tien varrella on ollut kymmeniä muistomerkkejä siitä, että vaellus on päättynyt kuolemaan kesken matkan. Useimmat suomalaiset vaeltajat tietävät Jouko Tyyrin kuoleman 13 vuotta sitten 200 km:n päässä Santiagosta. Alkumatkasta näin italialaiselle Veronicalle pystytetyn muistomerkin. Jostakin syystä minulle tuli kyyneleet silmiini hänen lähtöään ajatellessa. Hän, kuten muutkin matkan varrelle jääneet ovat olleet varmaan kuollessaan onnellisia unelmaansa suorittaessaan. Tänään näin kaksi muistomerkkiä, joissa matkan varrelle jääneet olivat vain päivän matkan päässä Santiagosta pääsemättä koskaan perille. Siksi emme koskaan voi sanoa varmuudella, että huomenna teen sitä ja sitä tai olen perillä, vaan että olen perillä, jos Herra suo (jHs).

Vaeltaessaan Caminoa, suuri osa meistä on kokenut, että tämä on muihin vaelluksiin nähden poikkeavaa. On mystinen tunne siitä, että meitä ohjataan ja yllätetään. Olemme ihmeellisellä tavalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kaikki ei välttämättä ole mennyt toivotulla tavalla, mutta juuri se on johtanut yllättävään kokemukseen. Tämän kaiken ymmärtämiseen tarvitaan lapsenmielisyyttä ja avoimmuutta nähdä normaalia laajemmin. Siihen tämä poikkeavan pitkä matka tarjoaa mahdollisuuden. Siksi tästä valtavasta kokemuksesta olen ikionnellinen.

Guillermo Wattin matka jäi 30 päähän Santiagosta.

Vaelluskengät muistomerkillä.

Toisen matka päättyi 25 km ennen maalia.

Erikoinen baari täynnä asiakkaiden viestejä paidoissa, seinissä ja tuoleissa.

Työntekoa perinteisin tavoin.

Kaverukset taas yhdessä

Kun olin nukkunut Triacastelassa yksityishuoneessa yöni hyvin, sain energiaa edetä hyvää vauhtia kohti Santiagoa tarkoituksena olla siellä lauantaina hyvissä ajoin. Olin kuullut, että sunnuntain messu katedraalissa on unohtumaton kokemus. Siksi tavoitteeni on saada lauantaina pyhiinvaeltajan todistus, Compostela. Menen myös parturiin ajattamaan reilun kuukauden ajan kasvaneen partani ja siistityttämään hiukseni. Tällä hetkellä en ole oikein edustuskelpoinen.

Kävelin parin päivän ajan 35 km:n matkoja ja olin eilen enää 6 km Patia jäljessä. Tekstiviestejä lähettämällä sovimme, että tapaisimme tänään torstai-iltana Arzuassa. Yllätyin kovasti, kun puolimatkassa Melidessä näin etäällä mäen päällä miehen tuttu sininen paita yllään. Vilkutin ja Pat vastasi. Hän oli tunnistanut minut kävelytyylistäni. Kyllä oli mukava tavata hänet taas. On kumma, miten tällä matkalla meistä on tullut hyvä vaelluspari. Pat ehtii lauantaina hyvin vaimoaan vastaan ja minä siistiytymään.

Loppumatkasta laadimme taktiikkaa majoittumisen suhteen. Lähietäisyydellä kulki kanadalainen mies, joka edellisenä yönä oli pilannut Patin unen. Jättäydyimme hänen jälkeensä, jotta saisimme selville, mihin paikkaan hän yöpyy. Emme menisi ainakaan samaan. Pettymyksemme oli suuri, kun hän jäi istumaan erääseen katukahvilaan. Näin se taktiikka ei toiminut. Menimme sitten yksityiseen albergueen, jonka huoneissa on vähän vuoteita, jotta todennäköisyys siitä, että sinne tulisi kovia kuorsaajia pienenisi. Kanadalainen tänne ei osannut tulla. Sanoin kyllä Patille, että meillä Suomessa on sanonta, että kun sutta pakoon lähtee, niin karhu vastaan tulee.

Tänä vuonna täällä on ollut poikkeukselliset säät. Koko vaellusaikana on satanut vain kahtena päivänä, eikä silloinkaan pahasti. Päivällä lämpötila on ollut reilusti 20 asteen yläpuolella. Tänäänkin 26 astetta. Hiki on virrannut isoja mäkiä kiivetessä ja tänään jalat ovat selvästi turvoksissa. Toistaiseksi olen kuitenkin menettänyt vain kahden varpaan kynnet ja läskiä muutaman kilon.

Materiaaliset menetykset ovat rajoittuneet saippuakoteloon, kahteen saippuaan, kahteen pyyheliinaan, yksiin alkkareihin ja hammastahnatuubiin. Miten ihmeessä sitä unohteleekaan tavaroitaan. Illalla on väsynyt ja tarkkaavaisuus kärsii. Aamulla pimeässä huoneessa kokoan tavaroita käsikopelolla tai otsalampun valossa. Yksi pyyheliina korvautui sillä, että minulle lahjoitettiin toiselta vaeltajalta unohtunut pyyhe. Leikkasin sen saksilla pienemmäksi, etten kuljeta mukanani turhaa painoa.

Santiagoon saavutaan siis lauantaina. Kuulin, että jotkut tutut, jotka saapuvat sinne jo perjantaina suunnittelevat lauantaiksi tai sunnuntaiksi juhlia. Meitä on varmaan koolla silloin noin 20 hengen porukka, joka aloitti suunnilleen samoihin aikoihin vaelluksen St. Jean Pied de Portista. Mahtaa se olla suurta juhlaa, kun on saanut 800 km:n urakan suoritettua. Sen jälkeen olen suunnitellut aloittavan 4 päivän vaelluksen Fisterraan, mutta juhlitaan ensin tätä suoritusta.

Kivinen polku ohi hetteikön.

Joku hyvän auton omistaja asuu tässä heikohkossa kodissa.

Kuin holvistossa kulkisi.

Jälleen kaunis silta ylitettävänä.

Ribadilloon saavutaan tätä siltaa pitkin.

Monipuolinen kuva pohjois-Espanjasta

Tätä kirjoittaessani olen 68 km:n päässä Santiago de Compostelasta. Alkaa olla aika vertailla eri seutuja keskenään. Aloitin vaelluksen Ranskan puolelta Pyreneitten juurelta St. Jean Pied de Port kylästä, josta matka kulki Navarran, La Riojan, Castilia & Leonin (Burgosin ja Leonin provinssien) kautta Galiciaan.

Maisemat voidaan jakaa kolmeen erilaiseen kokonaisuuteen. Alkumatka oli vuoristoista ja kumpuilevaa ja sai mielen haltioitumaan. La Riojan viinitarhat olivat niin laajoja, etten voinut etukäteen arvata. Viininviljely näytti tuottavan alueelle vaurautta. Kumpuilevaa maastoa riitti 300 km:n verran Burgosiin asti.

Burgosista alkoivat Mesetan tasaiset maastot ja silmänkantamattomat viljapellot. Maisemallisesti tämä oli pitkästyttävintä aluetta, mutta se antoi mahdollisuuden mielen vaellukselle. Tasaista riitti 200 km Astorgaan saakka. Sen jälkeen alkoi jälleen vuoristoinen ja kumpuileva maasto. Bierzon alueella oli jälleen viiniviljelmiä, mutta ei kuitenkaan verrattavissa La Riojaan. Kylät olivat hiljaisia. Tuntui, ettei niissä asu ketään.

Kun jatkettiin Villafranca del Bierzosta eteenpäin alkoivat köyhät karjankasvatusalueet. Erityisesti O' Cebreirosta alkanut Galician alue on köyhää. Tuntui, että siirryttiin ajassa 50-100 vuotta taaksepäin. Näinpä jopa niin, että muulilla kynnettiin peltoa. Yksi hoputti eläintä ja toinen ohjasi auraa. Kylien talot olivat ränsistyneitä, kadut lehmänlannassa ja navetoista tuli lapsuudesta tuttu lannanhaju. Vähän kerrassaan alkaa vauraus lisääntyä ja nyt joskus tilat muistuttavat jo Suomenkin karjatiloja.

Koko matkan ajan on ollut havaittavissa, että väki on muuttanut kylistä kaupunkeihin ja vain osa taloista on pysyvästi asuttuja. Toisaalta se tuo ohikulkijalle romanttisen tunteen, kun aika on pysähtynyt, mutta kuinka paljon dramatiikkaa ja surua siihen sisältyykään, on vaikeaa kuvitella. Ei voi kuin ihmetellä, sitä kylien kauneutta, kun rähjäiset, jopa raunioituneet talot ovat vierivieressä hyvin hoidettujen talojen kanssa. Suomen tapaan erillään asuttuja taloja ei juurikaan ole, vaan ihmiset asuvat tiiviisti kylissä.

Jotta saisi hyvän kokonaiskuvan pohjois-Espanjasta, täytyisi kulkea koko ranskalainen reitti. Jos aikaa on vähemmän, esim 2 viikkoa, suosittelen aloittamaan Astorgasta. Compostelan, eli pyhiinvaeltajan todistuksen saamiseksi pitää vaeltaa vähintään 100 km:n verran, eli aloittaa Sarriasta. Sieltä vaelluksen aloittaminen antaa kuitenkin vääristyneen kuvan, sillä vaeltajien määrä kasvaa moninkertaiseksi Sarriasta alkaen. Enää et voi lauleskella vapautuneesti, kun tiet on täynnä vaeltajia. Eli varaa vähintään 2 viikkoa vaeltamiseen.

Kylänäkymiä.

 Enää 100 km Santiagoon.

Kaurapeltoja ja mäntyjä kuin Suomessa.

Kaunis talo Sarriassa.

Tienvarsinäkymiä.

Sarrian luostarin kirkossa.

Mitähän nuo lehmät minusta ajattelevat?

Raskain osuus takanapäin

Eilen kuljimme Patin kanssa Villafranca del Bierzosta O'Cebreiroon maisemareittiä pitkin. Matkalla ylitimme Alto Pradela vuoren, tulimme alas ja kiipesimme taas O'Cebreirolle. Matkaa oli 30 km, mutta huomioiden 1200 m:n nousut, se vastasi 36 km:n kävelyä. Tänään taas laskeuduttiin 1330 m:stä 670 m:iin.

Viime yö meni huonosti. Uni jäi vähiin. Isossa huoneessa, tahtoo olla monenlaista häiriötekijää. Lisäksi eilinen taival taisi olla niin vaativa, että syke oli korkealla vielä yölläkin. Jalatkin tuntuivat tarvitsevan lepoa. Niinpä jäin 21 km:n vaelluksen jälkeen Tricastelaan. Nyt halusin ensi kerran ylellisyyttä ja otin oman huoneen. Saan nauttia nukkumisesta kahden lakanan välissä, omasta WC:stä suihkun kera, pyyheliinoista, eikä kukaan kuorsaa vieressä tai köhi. Huoneen hinta oli 35 €.

Patin kanssa vaeltaminen loppui tänne Triacastelaan. Hän jatkoi eteenpäin kiiruhtaakseen lauantaiaamupäiväksi Santiagoon vaimoaan vastaan, joka tulee Irlannista juhlimaan miehensä suoritusta. Patin kanssa vaellus kävi erittäin hyvin yksiin. Ymmärsin päivä päivältä paremmin hänen aksenttiaan ja hän oppi suomalaisen tapoja, että voi kulkea pitkäänkin puhumatta joutavia. Juttelimme matkalla syvällisiä ja vähemmän syvällisistä asioista. Muutamia kertoja kävimme yhdessä messussa ja joka ilta syömässä ravintolassa pyhiinvaeltajan illallismenun, Menu del Peregrino. Varmaan johtui ruokavaliosta, että jouduin ihmettelemään, miten jollain voi olla päivästä toiseen jatkuva kaasuntuotanto, josta hän häpeilemättä antoi merkkejä.

Matkaa Santiago de Compostelaan on jäljellä vain134 km. Luulen, että pääsen perille lauantai-illaksi, jos matkan teossa ei tule ongelmia. Korkeimpien vuorten ylitykset ovat nyt takanapäin, mutta jäljellä on vielä vaativiakin nousuja ja laskuja.

Olen laatimastani aikataulusta 3 päivää edellä. Mahdollisesti jatkan vaellustani Santiagon jälkeen Finisterraan, eli maan loppuun. Hyvin monet nimittäin jatkavat vaellustaan sinne päästyään ensin Santiagoon. Keskiajalla varmaan mentiin Finisterraan ihmettelemään, että kuinkahan pitkälle voi purjehtia, ennenkuin tipahtaa pannukakkumaapallon reunan yli.

Virkistymässä kokiksen avulla.

Lehmät pitämässä siestaa.

Aamu-usva kiipeämässä vuorta ylöspäin.

Kanat piristämässä vaellustamme.

Yhteinen vaellus päättyi Patin lähtiessä jatkamaan eteenpäin.

Jouko Tyyrin muistolle

Tulin perjantaina 9.5. Ponteferradan San Nicholas de Flue hostelliin. Olin päättänyt jo viime kesänä, että yöpyisin siinä paikassa. Kirjailija, kolumnisti ja Kekkosen aikainen kulttuuriministeri Jouko Tyyri kuoli tässä hostellissa kesken pyhiinvaelluksensa. Kun tulin hänen muistolleen pystytellylle muistomerkille, en voinut kuin hämmästyä. Oliko tämäkin sattuma, että tulin hostelliin hänen 13-vuotiskuolinpäivänään. Tyyri kuoli 9.5.2001. En tiennyt hänen kuolinpäiväänsä. Tämäkin "sattuma" on merkki siitä, että minua johdatetaan vahvasti tällä vaelluksella, ja että tällä kaikella on jokin merkittävä tarkoitus. Kaupungilla käydessäni poimin ruusun ja asetin sen hänen muistomerkilleen.

Pitkästä aikaa tapasin suomalaisen vaeltajan. Helsinkiläinen Petteri majoittui samaan hostelliin. Jo edellisenä iltana söimme illallista Foncebadonissa samassa pöydässä. Oli kiva puhua välillä suomeakin.

Jouko Tyyrin matka Santiago de Compostelaan jäi kesken.

Tyyri kuoli 9.5.2001

Suomalaiset Petteri ja Topi.

Bierzon alueen viinipeltoja.

Mitä Cruz de Ferrolle heittämäni kivi sisälsi?

Pyhiinvaeltajat tuovat perinteisesti mukanaan kotimaastaan kiven, jonka he heittävät Cruz de Ferron, eli rautaristin juurelle. Kivet kantavat mitä erilaisimpia sisältöjä. Kun viime kesänä hain kiven syntymäkotini pellolta, ajattelin, että se sisältäisi lapsena koettua häpeää äidin sairastumisesta ja pelkoa sen uusiutumisesta, nuorena koettua alemmuudentunnetta, läpi elämän vaivannutta sosiaalista jännittämistä ja erilaisia syyllisyyden ja pettymyksen tunteita. Ajattelin, että saisin symbolisesti heittää ne kaikki taakseni ja lopullisesti niistä vapautua.

Kuitenkin, mitä pitemmälle vaellukseni eteni, sen epäselvemmäksi kiven sisältö alkoi muuttua. Viimein torstaina, 8.5. minulle tuli varmuus. Kivi sisälsi kiitollisuuden koko elämäni sisällöstä, kaikista myötä- ja vastoinkäymisistä, ilon ja murheen aiheista, perheestäni ja ystävistä. Minulle tuli eläväksi virsi: Kiitos sulle Jumalani armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea...

Kaikkea sitä, mitä elämässäni olen kokenut, on tarvittu siihen, mitä nyt olen. Olen onnellinen. Siksi heittäessäni eilen kiven rautaristin juurelle, se sisälsi pelkkää kiitosta Herralleni.

Cruz de Ferro on 1500 m:n korkeudessa. Sieltä alastullessani 600 m:iin sain ihastella koko matkan valtavan ylenpalttisen tuhlailevaa väriloistoa kaikkialla vuoriston rinteillä. En olisi unelmissanikaan voinut kuvitella moisen olevan mahdollista. Sanat eivät riitä kertomaan.

Tässä lähtee kiitollisuuden kivi ristin juurelle, vaikka ristiä ei kuvassa näykään. 

Vuori tässä kohtaa keltaisenaan.

Lumihuippuisia vuoria taustalla

Valkoisia kukkia. Lisäksi paikoin näin sinisiä, violettisia, keltaisia ja punaisia kukkapeltoja.

Miehen kunnian palautus

Kuljin tänään Puente de Orbigon läpi. Kaupunki on kuuluisa siitä, että vuonna 1434 aatelinen ritari Don Suero de Quinones sai rukkaset kosittuaan kaunista neitoa. Tästä suuttuneena hän heitti haasteen, että taistelee jokaista urhoa vastaan, joka yrittää ylittää kaupungin sillan. Ritarit kaikkialta Euroopasta ottivat haasteen vastaan. Ritari puolusti siltaa menestyksekkäästi kuukauden ajan, kunnes oli voittanut 300 kaksintaistelua. Sen jälkeen hän uskollisten toveriensa kanssa eteni Santiago de Compostelaan kiittääkseen siitä, että oli vapautunut rakkautensa kahleista ja että oli myös palauttanut miehisen kunniansa.

Puente de Orbigon kuuluisa silta.

Auringon nousu 7.5.

Ruusuja sinulle lukijani.

Kiitokset kommenteista, tuesta ja mielenkiinnosta

Siskon poikani Kari kyseli, haittaako pyhiinvaelluksen tunnelmaa blogin kirjoittaminen ja Facebookin päivittäminen. Alkuun ajattelinkin, että mitä sitä tulikaan luvattua. Nyt tuntuu hyvältä, että saan jakaa tunteitani ja ajatuksiani teidän kanssanne. Olen erittäin iloinen, että monet ovat olleet henkisesti mukana ja antaneet kommenttejaan ja viestejä.

Tämä blogi vaatii, että vastataan nimellä. Siksi, jos haluat kommentoida, blogger kysyy, mitä tiliä käytät. Jos olet gmailin käyttäjä, voit ilmoittaa sen tiliksi. Tilillä ei siis tarkoiteta, että sinulta veloitettaisiin jotain. Voit myös kommentoida Facebookin kautta. Haku: Toivo Halonen. En kuitenkaan lupaa vastata kaikkiin kommenteihin ajan puutteen vuoksi, mutta luen ne kaikki kiitollisin mielin.

Majoituin siis eilen benediktiläisluostarin ylläpitämään Albergueen. Illalla oli luostarin kirkossa iltahartaus ja pyhiinvaeltajien siunaaminen. Ennen sitä pihamaalla lauloi ja soitti gospellauluja erittäin hyväääninen vaeltaja. Näitä tilanteita tulee vastaan silloin tällöin yllättäen. Hartaustilaisuudesta en ymmärtänyt mitään, mutta uskon, että toistakymmenen nunnan läsnäollessa saatu siunaus kantaa taas eteenpäin.

Illan aikana yksi varvas, jossa on ollut muutaman päivän ajan rakko, äityi tulehtuneena pahaksi ja häiritsi nukkumista. Ajattelin, että menen aamulla lääkäriin. Yön jälkeen varvas tuntui kuitenkin paremmalta ja lähdin liikkeelle. Sain myös hyviä hoito-ohjeita Tatjanalta, joten apteekin kautta matka jatkui 22 km:n verran. Täällä Mazarifessa hostellin vastaanottoapulainen lupasi hoitaa varvasta hyväksi tulleella kokemuksellaan.

Kuljin tänään maisemareittiä, Pat sen sijaan kulkee lyhyempää tienvarsireittiä. Reitit yhtyvät Astorgassa, jossa huomisiltana mahdollisesti tavataan. Tuntui jälleen hyvältä kulkea yksin ja ajatella omia ajatuksiani, pysähtyä milloin siltä tuntuu ja laulella välillä. Mutta hyvältä tuntuu myös kulkea Patin kanssa. Ajatukset käyvät hyvin yksiin. Parasta on siis, että välillä kuljen yksin ja välillä toisen kanssa. Tässä vastausta Karin toiseen kysymykseen.

Hobittien asumuksia näkyy paikkapaikoin. Tosiasiassa lienevät viinikellareita.

Kolmantena pöydän päässä Tatjana, jolta sain hyviä vinkkeja varpaan hoitoon.

Tässä teille kiitokseksi tienvarsikukkia.

Tässä lisää kiitoskukkia.

Mazarifen tosihieno mosaiikkitaulu tulijalle.